Muutoksen tuulia (Petsamo, vol 2.)

Heti kärkeen on todettava, että venäläisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus eivät pettäneet taaskaan. Tunnelma eri maiden nuorisovaltuutettujen ja meidän osallisuusvalmentajien keskuudessa oli alusta pitäen vapautunut ja kommunikointi mutkatonta. Taas kerran kävi kuten niin usein näillä Luoteis-Venäjän matkoilla: vähätkin etukäteisennakkoluulot ihmisiin liittyen karisivat saman tien.

Matkalla oli omat yhteistyön kehittämiseen liittyneet tavoitteet. Menemättä yksityiskohtiin on todettava, että ne saavutettiin. Nuoret hoitivat hommansa tyylillä. Heillä kävi vielä se paras mikä näillä reissuilla voi käydä: eräs Nikkelin nuorista vanhempineen kutsui Inarin ja Sör-Varangerin nuorten ryhmän kotiinsa iltaa viettämään. ”Reissun kohokohta”, kuului ytimekäs arvioi tuosta illasta. Hienoa. Ihmiset ovat parasta ja kutsu kotiin on suuri arvostuksen osoitus.

Me asuimme uudessa hotellissa nimeltään Victory – Voitto. Se on uuden ajattelun tuote, eräänlainen Start Up yritys, jolla oli majoitusliiketoiminnan ohella sosiaalisen työllistämisen tehtävä. Meille kerrottiin, että hotelli oli Kola Mining Companyn tukeman paikallisen innovaatiokilpailun voittaja. Kaivos- ja kombinaattiyhtiö työllistää paljon ja sillä on muutoinkin merkitystä erilaisten paikallisten sosiaalisten projektien taloudellisena tukijana. Kuultiin, että moni asia jäisi ilman sitä tehtävää haaveen tasolle.

Hotelli oli avattu joskus loppusyksyllä 2016 ja ryhmämme oli ensimmäinen suomalainen siinä yöpynyt ryhmä. Sen sijainti on kiintoisa: lähimmät naapurit ovat palolaitos ja tehdaskombinaatti. Kun lopulta löydettiin paikalle ja ajettiin pihalle, porukka tuijotti rakennusta epäuskoisena: ”Tuoko?”.  Mutta kuten Venäjällä hyvin usein käy, ulkonäkö ei vastaa sitä todellisuutta mikä löytyy sisältä. Hotelli oli vastikään kunnostettu, siisti sekä rauhallinen ja henkilökunta oli ystävällistä ja palvelualttius kovaa luokkaa. Voi suositella…

Sama ulkoasu vs. sisältö -juttu toimi myös ruokapaikassa. ”Wooden House” kätkee sisälleen Barracuda –nimisen ruokapaikan, jossa viihtyisässä ympäristössä saa syödäkseen hyvää ruokaa.

Muuten tuohon Start Up -ideologiaan törmäsin jo kuukautta aiemmin Murmanskissa Viiskulman reunalla sijaitsevassa Start Up Cafessa. Sama jatkui myös Zapoljarnyessä, jossa piipahdimme AntiCafe –nimisessä tilassa. Kiintoisa mesta. Pienehkö, mutta hyvin viihtyisä tila, jossa nuoret ja muutkin saivat ostaa pilkkahintaan aikaa ja touhuta niitä juttuja mitä paikasta löytyi: pöytäpelejä, pelikonsoleja, musankuuntelua, hengailua... Sääntöjä on kaksi: ei tupakkaa, ei alkoholia. Tykkäsin. Venäläiset kivenjalkasisäänkäynnit voivat yllättää. Ja täälläkin kaivosyhtiö sponsoroi toimintaa.

Meidät vietiin Nikkelissä myös Inari-Pasvik luonnonpuistoon liittyvään uutukaiseen museoon tai oikeammin opastuskeskukseen. Inarin Siida on tuon paikan yksi ulkomaisista kumppaneista ja eräänlainen Pikku Siida siitä tulikin mieleen: hienoja paikkoja molemmat. Mieleen tuli muutakin. Onhan se melkoinen paradoksi, kun kombinaatti tuhoaa päästöillään luontoa minkä kerkiää ja toisaalta suojellaan ja arvostetaan Paatsjokilaakson ainutlaatuista luontoa.

Hyvä toisaalta niin ja ihan loogistakin lopulta, mutta olo oli kyllä hiukan kuin 1992 käydessäni Kirovskin kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan, että hienoon keitaaseen oli roudattu puu jostain Amazonin sademetsistä. Sen hyvinvointia kuten koko puutarhaa varjeltiin suurella hartaudella ja huolella. Vieläkin muistan oman henkisen tilani, kun katsoin sademetsäpuulta etäälle ja näin tunturin, jonka puolikas oli jyrsitty raaka-aineeksi alueen teollisuuteen. Venäjä on suurten toleranssien ja ristiriitojen suuri ja luvattu maa.

Zapoljarnyen kirjastossa meille näytettiin Petsamon luostarin historiaa ja nykypäivää valottanut power point -esitys. Luostari, joka historiansa aikana on kokenut kovia ja jyrätty muutaman kerran maan tasalle, on merkittävä osa Petsamon historiaa. Sillä on ollut iso vaikutus ympäristöönsä, sekä ortodoksiseen uskontoon että yhteiskuntaelämään muutoinkin liittyen, joskin sotien jälkeen se oli vuosikymmeniä alennustilassa. Muistan käyneeni siellä 1990 ja 1991. Jäljellä entisestä oli tuolloin äärettömän vähän ja Pelastusvuoren tuntumassa toimi silloin autokorjaamo.

Jos Venäjällä halutaan ryhtyä johonkin, niin se kyllä toteutetaan. Oli ihan pakko käydä katsomassa miltä Korzunovon sotilaskylän tuntumassa näyttää tänään. Ja näyttihän siellä: koko luostari on rakennettu uudestaan. Näky oli hämmentävä. Itse ajattelin, että kyse on paitsi luostarista itsestään, niin myös muustakin. Luostarin uudelleenrakentamisella on iso symboliarvo: se kuvastaa sitä muutoksen virtaa, jota Venäjä on kulkenut vääjäämättä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen hitaasti, mutta varmasti.

Kannattaa käydä toteamassa tilanne. Pietarin valtatie Storskogin-Boris Glebin raja-asemilta on rakennettu uusiksi ja Luostarilla pyörähtää Norjasta periaatteessa päivämutkin.

Rajasta puheen ollen.  Alueella on käytössä fiksu viisumiton ylikulkujärjestely. Petsamon aluehallinnon virallisessa tapaamisessa meille kerrottiin, että 30 kilometrin säteellä rajasta vähintään kolme vuotta asuneet Sör-Varangerin tai Petsamon asukkaat voivat hakea ylikulkuluvan. Se on voimassa kolme vuotta kerrallaan ja pisimmillään sen turvin voi viipyä naapurimaassa 15 päivää. Jos muistan oikein, niin Norjassa mahdollisuutta käyttää 5000 ja Venäjällä 2000 henkilöä.

Näinhän sen pitäisi pohjoisen rajaseudulla ollakin. Keskusteltiin asiasta ja oltiin yhtä mieltä viisumivapaudesta ainakin nuoriso- ja kulttuurivaihtoon liittyen. Joustavuutta ja rahansäästöä, sitä tarvittaisiin, jos vuorovaikutusta halutaan lisätä muutoinkin kuin seminaarien loppumattomissa juhlapuheissa.

Meitä pyydettiin menemään Helsinkiin puhumaan näistä. Ilonpilaaja kun olen ja inhorealisti, niin totesin, että Helsinki ei riitä. Kerroin, että asiasta on kyllä puhuttu opetus- ja kulttuuriministeriön nuorisopoliittisen yksikön virkamiehille sekä Lapin kansanedustajille. 

Hyvä niin, mutta lopulta se on väärä kohde. Asiasta pitäisi mennä itkemään Brysseliin.

Pitäisiköhän kaivaa esiin torniolaisen osallisuusvalmentajatoveri Mikun kanssa jo taannoin kehitelty idea Pohjosen Vinkkelin vaikuttamismatkasta EU:n vallankäytön ytimeen. Josko se siitä…

Skoeoe

Tehtaan varjossa (Petsamo, vol 1.)

Tulin käyneeksi Petsamossa tosi pitkästä aikaa. Matkan syynä oli ystävyyskuntien Petsamo – Inari ja Sör-Varanger nuorisovaltuustojen tapaaminen, vastavierailu marraskuun 2016 Vasatokka viikonlopulle.

Petsamo on Inarin näkökulmasta tosi mielenkiintoista seutua. Petsamo liittyy olennaisesti Inarin historiaan. Tie Petsamoon, legendaarinen Jäämerentie, yhdessä Ivalojoen kanssa on tainnut aikanaan määrittää sen, mihin kuntakeskus Ivalo on sijoittunut. Petsamo kuului lyhyehkön ajan Suomelle. Aika Tarton rauhansopimuksesta Moskovan vastaavaan kesti 24 vuotta, ja vuonna 1944 Suomi joutui luopumaan alueesta. Sodan jälkeen Petsamosta muutti kolttasaamelaisia, suomalaisia sekä venäläissukuja Suomeen, jossa heitä asuttamistoimien jälkeen asettui runsaasti Inariin.  

Olen tehnyt aiemmin Petsamoon kaksi ikimuistoista yksityisluonteista reissua vuosina 1990 ja -91. Tuolloin petsamolaislähtöisille henkilöille järjestettiin tutustumismatkoja kotiseudulle, jonka he jättivät taakseen viimeistään jatkosodan päätyttyä. Ne olivat henkisesti kovia ja hyvin avartavia matkoja.

Olo oli joltisenkin ulkopuolinen. 45 vuoden poissaolon jälkeisiä tunnemyrskyjä ei pystynyt ymmärtämään kuin sellainen, joka itse oli joutunut lähtemään. Muistan kuinka kannettiin bussiin puoliväkisin eräs Trifonasta kotoisin ollut iäkäs nainen, joka kieltäytyi nousemasta linja-autoon ilman kotikylässä käyntiä. Petsamo on sotilasaluetta ja eihän sinne Trifonaan päässyt sillä matkalla kukaan. Vanhuksen matka pysähtyi kolmisen kilometriä ennen kohdetta.

Yksi Petsamon olemassaolon perustoista on juuri sen maailmankin mittakaavassa merkittävä sotilaspoliittinen asema. Silloin aikanaan Parkkinassa ja Kaakkurissa kulkiessamme näimme sen omin silmin: panssariajoneuvoja, kasarmeja, tunturiylängöllä hillittömän iso sotilaslentokenttä. Barentsin meri on geopoliittisesti tärkeä ja hyvin lähellä.

Me asuttiin nyt Nikkelissä, joka on Petsamon alueen toiseksi suurin kunta (12.150asukasta). Se suurin on läheinen Zapoljarnyen kaupunki (15.200 asukasta) ja muut kunnat ovat Petsamo sekä Korzunovo. Lähes 9000 neliökilometrin alueella asuu 37.000 asukasta.

Omat muistikuvat Nikkelistä olivat perin utuiset, me asuimme aiemmilla matkoilla Zapoljarnyessä nykyisessä Petsamo –hotellissa. Lähes kaikki nuoret tällä matkalla olivat ensi kertaa Venäjällä. ”Kulttuurishokki”, kuului lyhyt ensivaikutelma.

Petsamon kaupunkien olemassaolo perustuu pitkälti sille, että ne on rakennettu käytännössä mittavien malmivarantojen päälle. Jos Nikkel oli nuorille kulttuurishokki, niin kylläpä se oli sitä itsellenikin. En muistanut… Eivätkä muistikuvat palanneet, vaan syntyi uusia kuvia.

Tätä kaupunkia voi hyvin luonnehtia sanoin Tehtaan varjossa. Kola Mining Companyn sulattamo- kombinaatti hallitsee kaupungissa näkymiä lähes kaikkialla. Kaivannaisteollisuuden mittasuhteita kuvastaa se, että Petsamon alueen teollisesta toiminnasta 92 % liittyy kaivoksiin ja metallurgiaan. Meille kerrottiin, että sähköntuotannon osuus on 7 % ja maisemia silmäiltyäni en ihmettele yhtään, että rakentamiselle jää vaivainen prosentti.

Paljon on puhuttu Kuolan rikastamoiden saastevaikutuksista eikä ihme. Nikkelissä näin huhtikuun sulamisvesien ja aamuliukkaiden keskellä oppi tietämään sen mitä on musta jää. Hotellimme sijaitsi Nikkelin kombinaatin naapurissa, joten tehdasta tuli silmäiltyä paljon. Eihän tuo näyttänyt luottamusta herättävältä, välillä näytti siltä, että eriväristä savua tunki esiin enemmän kaikkialta muualta kuin kolmesta massiivisesta piipusta.

Jos meillä puhutaan sisäilmaongelmista, niin täällä ulkoilmaongelma on arkinen tosiasia. Asiantilaa on paranneltu vuosien varrella ja muistelen, että tilanteen on uutisoitu parantuneen takavuosista, mutta silti. Minusta tuntuu, että Nikkelin ja Zapoljarnyen välisellä tunturiylängöillä ei kasva mikään, koivut näyttivät pystyyn kuolleilta mustilta rangoilta.

Miehet kuolevat täällä nuorina, suomalaisella eläkepolitiikalla ei syntyisi näissä maisemissa ennenaikaisesti eläköityviä.  Kova ja kuluttava työ, runsas alkoholin käyttö ja huono ilmanlaatu pitävät luonnollisen eläkeleikkurin käynnissä.  

Mutta ei kuva ole pelkästään synkkä. Melko usein olen todennut, että Venäjällä parasta ovat ihmiset. Niin täälläkin. Sen totesivat myös nuoret ja tähän on syytä palata. Venäläiset ovat myös onneksi sitkeitä selviytyjiä.

Vaikka seutua katsellessa oli surumielinen olo ja tuntui siltä, että alue on Moskovan hylkäämä, venäläisen sisäisen ja hyödyt ulosmittaavan kolonialismin etäinen saareke, ei se ole eristyksessä. Ei alkuunkaan.

Suuri federaation laiva kääntyy hitaasti, mutta se kääntyy. Niinpä myös Petsamossa on tapahtunut ja tapahtuu paljon myönteistä.

Sen kertomiseen tarvitaan kuitenkin jatko-osa…

Skoeoe