”Raitis ilma on resurssi…”

Otsikko on asiayhteydestään irtirevitty mainio repliikki, joka tuli mieleeni kun olen seuraillut sosiaalisessa mediassa ja julkisuudessa kiivaana käynyttä uutta kalastuslakia sekä Tenon kalastussääntöä koskenutta keskustelua.

Täällä pohjoisessa paikallisilla on ollut oikeuksia, joita on uusilla päätöksillä voimakkaasti rajoitettu kiintiöin ja uusin lupamaksuin ynnä muilla tavoilla. Semmoinen kirpaisee totta kai. Kalastus, metsästys, marjastus ja vapaa luonnossa liikkuminen ovat aina olleet paikallisille tärkeitä asioita. Ne ovat tuoneet leipää pöytään ja muutoinkin osaltaan lisänneet motivaatiota asua ylhäällä. Saamelaisille ne ovat muodostaneet ikimuistoisen perustan heidän kulttuurilleen, elinkeinoilleen ja elämälleen ylipäänsä.

Poliitikot selittävät mieluusti, että toisiinsa vaikuttavilla asioilla kuten kalastuslailla, Teno -sopimuksella ja Metsähallituslailla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ehkäpä niin, mutta kyllähän niillä on toisiinsa liittyviä kytkentöjä. Kun kansallisomaisuutta yhtiöitetään, avataan tie myös täysin uusille käytännöille. Aika oireellinen asiaan liittyen oli tuore uutisotsikko, joka kertoi, että myös ilmaisille luontokohteille voi laskea rahallisen arvon. Hyvä toki aluetalouden kannalta selvitellä näitä, mutta mikä mahtaa olla mitalin toinen puoli?

Blogin otsikko on peräisin nuorten osallisuuskasvatukseen kehitetystä liveroolipelistä. Taisteluparini nuoriso-ohjaaja Mikun kanssa on nimetty kehittämämme menetelmä Osallisuusmankeliksi. Siinä nuoret pyrkivät viemään eteenpäin tärkeäksi kokemiaan asioita kuvitteellisissa poliittisissa pelitilanteissa. Me on pohjakäsikirjoitettu useita erilaisia esimerkkitilanteita, jotka koskevat vaikkapa koulutusleikkauksia tai nuoriin muuten liittyviä säästöpyrkimyksiä. Yksi legendaarisimmista peleistä pelattiin marraskuussa 2015 Torniossa ja sen teemana oli Metsähallituslaki. Olipa kyllä pelien peli. Tämän tekstin otsikko tulee pelissä esille nousseesta kyynisen inhorealistisesta ajatuksesta saattaa voimaan Yle -veron kaltainen jokamiesoikeusmaksu valtion metsiin: jos käytät, niin maksat ja käytät…   

Jäljet pelottavat ja tilaisuus tekee varkaan. Kalastuslain muutoksen yhteydessä on puhuttu paitsi arvokkaiden lohikalakantojen turvaamisesta myös kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta. Mahdollisuuksien tasa-arvo…. Taas kerran: se on politiikkaohjelmien ja seminaarien retoriikkaa, yhtä kaukana reaalielämästä kuin Tenojoen Alaköngäs tai Juutuan Jäniskoski Valtioneuvoston juhlahuoneista.

Tutkijat ja lainsäätäjät voivat myhäillä tyytyväisyyttään. Kun olen elellyt Inarissa lähes 40 vuotta, on minun kuitenkin helppoa samaistua ihmisten ärtymykseen ja epäluuloon. Miksi tässä yhteydessä ei voida puhua mieluummin pohjoisen ihmisten elämää tukevasta positiivisesta diskriminaatiosta kuin kaikkien kansalaisten tasapäisestä yhdenvertaisuudesta? Tai miksi tässä yhteydessä ei nosteta esiin saamelaisten oikeutta omaan kulttuuriinsa ja perinteeseen. Kalastusmatkailuun satsanneita Utsjoen matkailuyrittäjiä käy kyllä miltei sääliksi: rajoitukset ovat lähes tyhjentäneet Tenon ja lohestaja painelee länteen Väylänvarren suvannoille.  Onneksi pitäjä on rajakunta, jonka kauppa ei kaadu näihin.

Sen Tornion Osallisuusmankelin jälkeen me todettiin Mikun kanssa, että olisi kai parempi, että me ei tehdä enää mitään kuvitteellisia käsikirjoituksia pelien pohjaksi. Kun ne eivät lopulta olekaan kuvitteellisia, mitkään niistä…      

Skoeoe 

Muutoksen tuulia (Petsamo, vol 2.)

Heti kärkeen on todettava, että venäläisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus eivät pettäneet taaskaan. Tunnelma eri maiden nuorisovaltuutettujen ja meidän osallisuusvalmentajien keskuudessa oli alusta pitäen vapautunut ja kommunikointi mutkatonta. Taas kerran kävi kuten niin usein näillä Luoteis-Venäjän matkoilla: vähätkin etukäteisennakkoluulot ihmisiin liittyen karisivat saman tien.

Matkalla oli omat yhteistyön kehittämiseen liittyneet tavoitteet. Menemättä yksityiskohtiin on todettava, että ne saavutettiin. Nuoret hoitivat hommansa tyylillä. Heillä kävi vielä se paras mikä näillä reissuilla voi käydä: eräs Nikkelin nuorista vanhempineen kutsui Inarin ja Sör-Varangerin nuorten ryhmän kotiinsa iltaa viettämään. ”Reissun kohokohta”, kuului ytimekäs arvioi tuosta illasta. Hienoa. Ihmiset ovat parasta ja kutsu kotiin on suuri arvostuksen osoitus.

Me asuimme uudessa hotellissa nimeltään Victory – Voitto. Se on uuden ajattelun tuote, eräänlainen Start Up yritys, jolla oli majoitusliiketoiminnan ohella sosiaalisen työllistämisen tehtävä. Meille kerrottiin, että hotelli oli Kola Mining Companyn tukeman paikallisen innovaatiokilpailun voittaja. Kaivos- ja kombinaattiyhtiö työllistää paljon ja sillä on muutoinkin merkitystä erilaisten paikallisten sosiaalisten projektien taloudellisena tukijana. Kuultiin, että moni asia jäisi ilman sitä tehtävää haaveen tasolle.

Hotelli oli avattu joskus loppusyksyllä 2016 ja ryhmämme oli ensimmäinen suomalainen siinä yöpynyt ryhmä. Sen sijainti on kiintoisa: lähimmät naapurit ovat palolaitos ja tehdaskombinaatti. Kun lopulta löydettiin paikalle ja ajettiin pihalle, porukka tuijotti rakennusta epäuskoisena: ”Tuoko?”.  Mutta kuten Venäjällä hyvin usein käy, ulkonäkö ei vastaa sitä todellisuutta mikä löytyy sisältä. Hotelli oli vastikään kunnostettu, siisti sekä rauhallinen ja henkilökunta oli ystävällistä ja palvelualttius kovaa luokkaa. Voi suositella…

Sama ulkoasu vs. sisältö -juttu toimi myös ruokapaikassa. ”Wooden House” kätkee sisälleen Barracuda –nimisen ruokapaikan, jossa viihtyisässä ympäristössä saa syödäkseen hyvää ruokaa.

Muuten tuohon Start Up -ideologiaan törmäsin jo kuukautta aiemmin Murmanskissa Viiskulman reunalla sijaitsevassa Start Up Cafessa. Sama jatkui myös Zapoljarnyessä, jossa piipahdimme AntiCafe –nimisessä tilassa. Kiintoisa mesta. Pienehkö, mutta hyvin viihtyisä tila, jossa nuoret ja muutkin saivat ostaa pilkkahintaan aikaa ja touhuta niitä juttuja mitä paikasta löytyi: pöytäpelejä, pelikonsoleja, musankuuntelua, hengailua... Sääntöjä on kaksi: ei tupakkaa, ei alkoholia. Tykkäsin. Venäläiset kivenjalkasisäänkäynnit voivat yllättää. Ja täälläkin kaivosyhtiö sponsoroi toimintaa.

Meidät vietiin Nikkelissä myös Inari-Pasvik luonnonpuistoon liittyvään uutukaiseen museoon tai oikeammin opastuskeskukseen. Inarin Siida on tuon paikan yksi ulkomaisista kumppaneista ja eräänlainen Pikku Siida siitä tulikin mieleen: hienoja paikkoja molemmat. Mieleen tuli muutakin. Onhan se melkoinen paradoksi, kun kombinaatti tuhoaa päästöillään luontoa minkä kerkiää ja toisaalta suojellaan ja arvostetaan Paatsjokilaakson ainutlaatuista luontoa.

Hyvä toisaalta niin ja ihan loogistakin lopulta, mutta olo oli kyllä hiukan kuin 1992 käydessäni Kirovskin kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan, että hienoon keitaaseen oli roudattu puu jostain Amazonin sademetsistä. Sen hyvinvointia kuten koko puutarhaa varjeltiin suurella hartaudella ja huolella. Vieläkin muistan oman henkisen tilani, kun katsoin sademetsäpuulta etäälle ja näin tunturin, jonka puolikas oli jyrsitty raaka-aineeksi alueen teollisuuteen. Venäjä on suurten toleranssien ja ristiriitojen suuri ja luvattu maa.

Zapoljarnyen kirjastossa meille näytettiin Petsamon luostarin historiaa ja nykypäivää valottanut power point -esitys. Luostari, joka historiansa aikana on kokenut kovia ja jyrätty muutaman kerran maan tasalle, on merkittävä osa Petsamon historiaa. Sillä on ollut iso vaikutus ympäristöönsä, sekä ortodoksiseen uskontoon että yhteiskuntaelämään muutoinkin liittyen, joskin sotien jälkeen se oli vuosikymmeniä alennustilassa. Muistan käyneeni siellä 1990 ja 1991. Jäljellä entisestä oli tuolloin äärettömän vähän ja Pelastusvuoren tuntumassa toimi silloin autokorjaamo.

Jos Venäjällä halutaan ryhtyä johonkin, niin se kyllä toteutetaan. Oli ihan pakko käydä katsomassa miltä Korzunovon sotilaskylän tuntumassa näyttää tänään. Ja näyttihän siellä: koko luostari on rakennettu uudestaan. Näky oli hämmentävä. Itse ajattelin, että kyse on paitsi luostarista itsestään, niin myös muustakin. Luostarin uudelleenrakentamisella on iso symboliarvo: se kuvastaa sitä muutoksen virtaa, jota Venäjä on kulkenut vääjäämättä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen hitaasti, mutta varmasti.

Kannattaa käydä toteamassa tilanne. Pietarin valtatie Storskogin-Boris Glebin raja-asemilta on rakennettu uusiksi ja Luostarilla pyörähtää Norjasta periaatteessa päivämutkin.

Rajasta puheen ollen.  Alueella on käytössä fiksu viisumiton ylikulkujärjestely. Petsamon aluehallinnon virallisessa tapaamisessa meille kerrottiin, että 30 kilometrin säteellä rajasta vähintään kolme vuotta asuneet Sör-Varangerin tai Petsamon asukkaat voivat hakea ylikulkuluvan. Se on voimassa kolme vuotta kerrallaan ja pisimmillään sen turvin voi viipyä naapurimaassa 15 päivää. Jos muistan oikein, niin Norjassa mahdollisuutta käyttää 5000 ja Venäjällä 2000 henkilöä.

Näinhän sen pitäisi pohjoisen rajaseudulla ollakin. Keskusteltiin asiasta ja oltiin yhtä mieltä viisumivapaudesta ainakin nuoriso- ja kulttuurivaihtoon liittyen. Joustavuutta ja rahansäästöä, sitä tarvittaisiin, jos vuorovaikutusta halutaan lisätä muutoinkin kuin seminaarien loppumattomissa juhlapuheissa.

Meitä pyydettiin menemään Helsinkiin puhumaan näistä. Ilonpilaaja kun olen ja inhorealisti, niin totesin, että Helsinki ei riitä. Kerroin, että asiasta on kyllä puhuttu opetus- ja kulttuuriministeriön nuorisopoliittisen yksikön virkamiehille sekä Lapin kansanedustajille. 

Hyvä niin, mutta lopulta se on väärä kohde. Asiasta pitäisi mennä itkemään Brysseliin.

Pitäisiköhän kaivaa esiin torniolaisen osallisuusvalmentajatoveri Mikun kanssa jo taannoin kehitelty idea Pohjosen Vinkkelin vaikuttamismatkasta EU:n vallankäytön ytimeen. Josko se siitä…

Skoeoe

Tehtaan varjossa (Petsamo, vol 1.)

Tulin käyneeksi Petsamossa tosi pitkästä aikaa. Matkan syynä oli ystävyyskuntien Petsamo – Inari ja Sör-Varanger nuorisovaltuustojen tapaaminen, vastavierailu marraskuun 2016 Vasatokka viikonlopulle.

Petsamo on Inarin näkökulmasta tosi mielenkiintoista seutua. Petsamo liittyy olennaisesti Inarin historiaan. Tie Petsamoon, legendaarinen Jäämerentie, yhdessä Ivalojoen kanssa on tainnut aikanaan määrittää sen, mihin kuntakeskus Ivalo on sijoittunut. Petsamo kuului lyhyehkön ajan Suomelle. Aika Tarton rauhansopimuksesta Moskovan vastaavaan kesti 24 vuotta, ja vuonna 1944 Suomi joutui luopumaan alueesta. Sodan jälkeen Petsamosta muutti kolttasaamelaisia, suomalaisia sekä venäläissukuja Suomeen, jossa heitä asuttamistoimien jälkeen asettui runsaasti Inariin.  

Olen tehnyt aiemmin Petsamoon kaksi ikimuistoista yksityisluonteista reissua vuosina 1990 ja -91. Tuolloin petsamolaislähtöisille henkilöille järjestettiin tutustumismatkoja kotiseudulle, jonka he jättivät taakseen viimeistään jatkosodan päätyttyä. Ne olivat henkisesti kovia ja hyvin avartavia matkoja.

Olo oli joltisenkin ulkopuolinen. 45 vuoden poissaolon jälkeisiä tunnemyrskyjä ei pystynyt ymmärtämään kuin sellainen, joka itse oli joutunut lähtemään. Muistan kuinka kannettiin bussiin puoliväkisin eräs Trifonasta kotoisin ollut iäkäs nainen, joka kieltäytyi nousemasta linja-autoon ilman kotikylässä käyntiä. Petsamo on sotilasaluetta ja eihän sinne Trifonaan päässyt sillä matkalla kukaan. Vanhuksen matka pysähtyi kolmisen kilometriä ennen kohdetta.

Yksi Petsamon olemassaolon perustoista on juuri sen maailmankin mittakaavassa merkittävä sotilaspoliittinen asema. Silloin aikanaan Parkkinassa ja Kaakkurissa kulkiessamme näimme sen omin silmin: panssariajoneuvoja, kasarmeja, tunturiylängöllä hillittömän iso sotilaslentokenttä. Barentsin meri on geopoliittisesti tärkeä ja hyvin lähellä.

Me asuttiin nyt Nikkelissä, joka on Petsamon alueen toiseksi suurin kunta (12.150asukasta). Se suurin on läheinen Zapoljarnyen kaupunki (15.200 asukasta) ja muut kunnat ovat Petsamo sekä Korzunovo. Lähes 9000 neliökilometrin alueella asuu 37.000 asukasta.

Omat muistikuvat Nikkelistä olivat perin utuiset, me asuimme aiemmilla matkoilla Zapoljarnyessä nykyisessä Petsamo –hotellissa. Lähes kaikki nuoret tällä matkalla olivat ensi kertaa Venäjällä. ”Kulttuurishokki”, kuului lyhyt ensivaikutelma.

Petsamon kaupunkien olemassaolo perustuu pitkälti sille, että ne on rakennettu käytännössä mittavien malmivarantojen päälle. Jos Nikkel oli nuorille kulttuurishokki, niin kylläpä se oli sitä itsellenikin. En muistanut… Eivätkä muistikuvat palanneet, vaan syntyi uusia kuvia.

Tätä kaupunkia voi hyvin luonnehtia sanoin Tehtaan varjossa. Kola Mining Companyn sulattamo- kombinaatti hallitsee kaupungissa näkymiä lähes kaikkialla. Kaivannaisteollisuuden mittasuhteita kuvastaa se, että Petsamon alueen teollisesta toiminnasta 92 % liittyy kaivoksiin ja metallurgiaan. Meille kerrottiin, että sähköntuotannon osuus on 7 % ja maisemia silmäiltyäni en ihmettele yhtään, että rakentamiselle jää vaivainen prosentti.

Paljon on puhuttu Kuolan rikastamoiden saastevaikutuksista eikä ihme. Nikkelissä näin huhtikuun sulamisvesien ja aamuliukkaiden keskellä oppi tietämään sen mitä on musta jää. Hotellimme sijaitsi Nikkelin kombinaatin naapurissa, joten tehdasta tuli silmäiltyä paljon. Eihän tuo näyttänyt luottamusta herättävältä, välillä näytti siltä, että eriväristä savua tunki esiin enemmän kaikkialta muualta kuin kolmesta massiivisesta piipusta.

Jos meillä puhutaan sisäilmaongelmista, niin täällä ulkoilmaongelma on arkinen tosiasia. Asiantilaa on paranneltu vuosien varrella ja muistelen, että tilanteen on uutisoitu parantuneen takavuosista, mutta silti. Minusta tuntuu, että Nikkelin ja Zapoljarnyen välisellä tunturiylängöillä ei kasva mikään, koivut näyttivät pystyyn kuolleilta mustilta rangoilta.

Miehet kuolevat täällä nuorina, suomalaisella eläkepolitiikalla ei syntyisi näissä maisemissa ennenaikaisesti eläköityviä.  Kova ja kuluttava työ, runsas alkoholin käyttö ja huono ilmanlaatu pitävät luonnollisen eläkeleikkurin käynnissä.  

Mutta ei kuva ole pelkästään synkkä. Melko usein olen todennut, että Venäjällä parasta ovat ihmiset. Niin täälläkin. Sen totesivat myös nuoret ja tähän on syytä palata. Venäläiset ovat myös onneksi sitkeitä selviytyjiä.

Vaikka seutua katsellessa oli surumielinen olo ja tuntui siltä, että alue on Moskovan hylkäämä, venäläisen sisäisen ja hyödyt ulosmittaavan kolonialismin etäinen saareke, ei se ole eristyksessä. Ei alkuunkaan.

Suuri federaation laiva kääntyy hitaasti, mutta se kääntyy. Niinpä myös Petsamossa on tapahtunut ja tapahtuu paljon myönteistä.

Sen kertomiseen tarvitaan kuitenkin jatko-osa…

Skoeoe

   

  

Eero ja muita muuten lähteneitä

Nuorisotyö on yksi niitä ammatteja, joissa ihmisiä menee ja tulee. Se kuuluu niin sanotusti homman luonteeseen. Nuoret vaihtuvat tiuhaan ja itselläni on se tilanne, että menossa on jo 37. vuosikerta inarilaisia nuoria. Se on melkoinen lukema. Alkavat aikamääreet olemaan semmoisia, että ihan hirvittää.

Työvuodet täyttyvät hiljakseen. Tuli tässä hiljan mieleeni, että aika pitkään sitä on saanut työskennellä jo 1980 -luvulla tapaamieni nuorisotyöläisten kanssa. Tietysti porukoita on vaihtanut hommia ja eläköitynyt, mutta nuorten vaihtuvuuteen nähden muutokset ovat olleet yllättävän vähäisiä. Voihan se olla, että 1950- ja 60 -lukulaiset vuosikerrat ovat vielä varsin ammatti- ja paikkakuntauskollista väestönosaa.

Itselleni ja työlleni merkittäviä 2010 -luvulla vapaille jääneitä ovat olleet esimerkiksi Peräpohjolan Opiston pitkäaikainen nuorisotyön opettaja Jakke sekä erityisesti aluehallinnossa jo 1981 työnsä aloittanut Seija. Varsinkin jälkimmäisen kanssa tehtiin tosi pitkään yhteistyötä ja taisipa olla niin, että silloisen läänin nuorisosihteerin ensimmäinen virkamatka suuntautui Inariin. Pohjathan siinä saatiin pitkäkestoiselle yhteistyölle heti… 

Tuorein poistuja tältä keväältä on ystäväni Enontekiön Heikki, jonka kanssa on vaihdettu ajatuksia työstä ja elämästä jo lähes 30 vuotta. Sillä on ollut iso merkitys, joten luopumisen paikka työmielessä, joskin tuskinpa yhteydenpito itsessään loppuu.

Kun lappilaisittain tarkasteltuna taidan olla seuraavana jonossa ennen isompaa nuorisotyöläisten työelämästä poistumaa, niin päädyin jotenkin pohtimaan näitä asioita. Ehkä nämä taitoskohdat pistävät miettimään, palaamaan menneeseen ja katsomaan tulevaa. 

Pohdiskeluihin oli toinenkin iso syy. Parisen viikkoa sitten kantautui Kemistä suruviesti, joka pysäytti. Kaupungin pitkäaikainen nuoriso- ja sittemmin myös liikuntapäällikkö Eero oli menehtynyt.

Eero kuului lappilaisista nuorisotyöläisistä heihin, jotka opin tuntemaan miltei välittömästi, kun aloitin työt täällä. Ehkä siinä syy, että tieto hätkähdytti. Kemiin oli Inarista varsinkin 1980 -luvulla pitkä matka, ei ollut kännyköitä eikä sähköposteja, mutta työt heittelivät siten, että säännöllisesti kohtailtiin. Ja aina pärjättiin. Pureva ja viiltävän sarkastinen huumori yhdisti jollain merkillisellä tavalla ja opin arvostamaan kollegaa. Hän tiesi mistä puhui ja uskalsi tarvittaessa suhtautua kriittisesti nuorisotyön virtauksiin ja ilmiöihin sekä esittää hankalia kysymyksiä.  

Tiedän, että Eero oli ristiriitaisia tunteita herättänyt persoona. Hän luki paljon, oli sivistynyt ja älyllisesti viiltävän terävä. Esimiehen ja johtajan rooli ei ole useinkaan mitään auvoisaa paraatimarssia. Siinä joutuu väistämättä tekemään kovia päätöksiä ja sopeutumaan esimerkiksi talouden reunaehtoihin. Niissä päätöksissä ja ristipaineissa ei voi mitenkään miellyttää kaikkia. Linjan on pidettävä ja Eerolla oli omansa. Kemin nuorisotyötä kehiteltiin määrätietoisesti tilanteessa kuin tilanteessa.

Melkoisen pysäyttävää on se, että Eeron eläkevuodet jäivät lopulta melko vähiin.  Jonkin eeromaisen sarkastisen kommentin tuohon liittyen voisi heittää, mutta jääköön ne heitot heittämättä samalla tavoin, kun vastaanottamatta jäävät jatkossa hänen perinteiset joulu- ja juhannustekstarit. Ne viestit, jotka hän aina muisti lähettää Ivalon linja-autoasemalta, kun oli menossa Nuorgamiin sukuloimaan.

Levätköön iso persoona ja arvostettu nuorisotyöläinen rauhassa…

Skoeoe

Murmansk in my mind...

Työhommissa olen kulkenut tässä Napapiirin yläpuolisen maailman suurimmassa kaupungissa säännöllisen tiuhaan 1987 lähtien. En pysty sanomaan kertoja, yli 30 joka tapauksessa.

Niin sanotusti omalla ajalla ei ole tullut juuri käytyä, joten oli jo aikakin. Tehtiin ystäväni Mortin kanssa omatoiminen henkilöautoreissu. Itse asiassa tämä oli minulle yksityisautolla ensimmäinen kerta ikinä. Näin piti toimia mm. siksi, että Ivalon ja Murmanskin välinen linja-autoyhteys loppui keväällä yhtä nopeasti kuin se joskus alkoikin. Harmi sinällään… Se oli hyvä yhteys, matkustaminen oli turvallista ja vaivatonta.

Kaupunki on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Pohjois-Suomen tavoin se on kärsinyt jo pitkään muuttotappiosta. Parhaimmillaan puolen miljoonan asukkaan Murmanskissa asuu nykyään noin 300.000 ihmistä. Usein unohtuu, että se on koti-Inarin näkökulmasta se suurin oikea kaupunki. Matkaa on kilometreissä suurin piirtein sama mikä on matka Ivalosta Rovaniemelle, 300 kilometriä.

Edellisestä käynnistä oli vierähtänyt jo kaksi ja puoli vuotta. Taas oli tapahtunut.

Toiminta rajalla oli mennen tullen nopeaa ja joustavaa. Kaukana takana ovat ajat, jolloin rajamuodollisuudet ryhmän kanssa saattoivat kestää tuntikausia. Ensimmäinen yllätys koettiin ns. satasen puomilla. Se purettiin jo vuosia sitten, mutta paikalle oli rehdattu konttikonttori ja siirrettävät puomit. Tie Nikkeliin on puomitettu. Kontrolli oli nopea, mutta se oli. Pakolaisten ilmestyminen pohjoisen rajaseudulle herätti tuon tarkistuspisteen uuteen elämään.

Tie oli hyvässä kunnossa. Auton kanssa pärjättiin hyvin. Pientä säätämistä ja sopeutumista oli majapaikan paikoituksessa, apartmentosin sisäpihalla oli melko ahdasta.

Murmanskissa on runsaasti eritasoisia majoitusvaihtoehtoja. Kaukana takana ovat entivanhasen Severnaja hotellin öiset torakanmetsästystalkoot. Tasoa ja myös hintatasoa löytyy. Olen vältellyt viime vuodet hotelleista ilmeisimpiä: mannermaiseen tyyliin toimivia Park Inniä (ent. Polarnye Zor) sekä takavuosien merimieshotellia Meridiania. Minulle toimivaksi ratkaisuksi on osoittautunut entinen puoluehotelli, Ulitsa Sofye Petrovskyen varrella sijaitseva Gubernsky, rauhallinen, erinomainen sijainti, henkii mukavasti 50 – 60 –luvun aikoja, mutta on siisti ja peruskunnostettu. Hinta-laatusuhde on kohdillaan.

Nyt haluttiin muuta. Asuttiin huoneistohotellissa ihan keskellä kaupunkia, keskusaukio Viiskulman tuntumassa. Toiminta oli mutkatonta: varaus Bookingin kautta, ”Igor” saapui sovittuun aikaan luovuttamaan avaimet ja vei ruplat. Huoneisto sijaitsi kätevästi talossa, jossa oli pankki, joten ruplat järjestyivät pienellä vaivalla. Asunnon kuittaamisen jälkeen ei kuultu ”Igorista” mitään. Avain jätettiin postilaatikkoon ja perään tuli jälkimarkkinoiva tekstari, jossa kiitettiin kohteliaasti ja pyydettiin pistämään asiakaskokemuksena 10 pistettä bookingiin. Sillä saisi neuvoteltua seuraavalle kerralle uuden sopimushinnan.

Kahdellakympillä yö per mies saatiin kahden huoneen ja hyvän keittiön muodostama siisti ja rauhallinen asunto. Telkkari ei kyllä ollut mainosten taulutelkkari vaan mitä väliä. Wifi taas oli huippunopea. Talo taisi olla ns. stalinilainen, sillä siinä määrin korkeita olivat huoneet ja talossa oli sisällä kaarevia muotoja sekä koristeluita. Ero hrutsevilaisen ajan tehokkuuteen ja suoriin linjoihin on ilmeinen. Aamiaista ei tietenkään ollut, mutta käveltiin aamuisin runsaalle kymmenen euron aamupalalle Azimutiin. Hyvä ratkaisu.

Yksi Murmanskin ikuisuuskysymyksistä liittyy hotelleihin. Legendaarinen Arktika -hotelli oli lopultakin kunnostettu ja otettu käyttöön. Sen uuselämä tapahtuu nimellä Azimut. Rakennus on korjattu täysin ja alakerrokset toimivat business centerinä ja ylimmät kerrokset hotellina. Visio tästä oli kuultu jo aikoja sitten vaan talouden reunaehdot ovat tehneet kunnostamisesta tosi pitkän. Piipahdettiin päiväkahvilla 17 kerroksessa ravintolassa nimeltä 17th Floor. Suosittelen. Kahvista kannatti yksistään maisemien takia maksaa mannermainen hinta. Tunnelma oli joka suhteessa kuin Helsingin Tornissa.

Parasta naapurissa ovat aina olleet ihmiset. Heitä me lähdettiin tapaamaan. Suunnitelmissa oli ajaa Barentsin meren tulevaisuuden Rivieralle Teriberkaan, mutta siitä oli pakko luopua. Lunta oli paljon ja tie tunturissa oli poikki. Niinpä hengailtiin kaupungissa ja käytiin pakolliset: kaupungin vartija Aljosha, Merimieskirkko, Kurskin muistomerkki ja yksi kaupungin Lenineistä: takavuosien jäänmurtaja ja nykyinen museo, jota tosin ihasteltiin vain laiturilta. Tehtiin pyhiinvaellusmatka myös edesmenneen Murmansk Youth House Mr. Pinkin rakennukselle. Kaupungillahan oli kiire saada pari vuotta sitten tila omaan käyttöönsä, vaan kiire näytti kyllä loppuneen. Ei siinä mitään ollut, vielä…

Teriberkabileet vaihtuivat muuhun. Comfort Valley on paikka ennen keskustaa, laaksossa on hiihtostadion ynnämuuta. Kaupungin puoleisella rinteellä sijaitsee legendaarinen hotelli Parallel 69. Ystävämme veivät meidät illanviettoon vastapäiselle rinteelle. Mielenkiintoista.

Venäläiset ovat hyvän ruuan merkeissä tapahtuvien juhlien mestareita. Meidät vietiin grillihuonealueelle, johon oli rakennettu useita siistejä pieniä mökkejä grillijuhlia varten. Oli hauskaa ja virkistävää, ei sanaakaan projekteista, töistä, seminaareista…. Pelkkää ystävien kanssakäymistä ja ruokaa: ostettiin lähimarketista kuudellakympillä täysi ostoskärryllinen lihaa, kanaa, juotavaa, erilaisia salaatteja ja muita tykötarpeita. Sitä jäikin, 10 ihmisen käsittelyn jälkeen. Hänen, joka asui lähinnä, ei tarvinnut ihan heti piipahtaa kaupassa.

Ruuasta puheenollen: kaupungissa on lukuisia aivan mahtavia ravintoloita. Kotimaiseen hintatasoon verraten niissä syö laadukkaasti ja edullisesti. Kaupoista saa kaikkea mitä tarvitsee. Kaupungin keskustaan oli sitten viime näkemän ilmestynyt ihan hillitön ostoskeskus. Meinattiin käydä Kuolaan vievän tien varrella, tunturin kyljessä sijaitsevassa ostoskeskuksessa, mutta luovuttiin siitä. Meille kerrottiin, että uuden ostarin tultua tuo keskus on alkanut tyhjentyä. Kiintoisaa. Sama juttu kuin vaikkapa Rovaniemellä Sampokeskuksen kanssa. Murmansk voi sijaita kaukana, mutta sekään ei ole irti federaatiosta tai muusta maailmasta.   

Suomalaisiin ei törmätty rajan vitosen puomin bensa-aseman jälkeen kuin konsulaatissa, jossa käväistiin myös. Kuultiin se mitä olen epäillytkin: kaupungissa asuu vain vähän suomalaisia. Azimutissa puhuttiin kyllä kovasti norjaa, siellä oli menossa joku niistä lukemattomista seminaareista, joita Murmanskissa pidetään.

Toivoa halutaan pitää yllä ja pyrkimystä on. Omissa ystävissä on paljon heitä, jotka toimivat Barentsin projekteissa. Ei ole helppoa. Täytyy vain ihailla heidän motivaatiotaan ja sitkeitä pyrkimyksiään tehdä alueesta parempi elää.

Iso laiva kääntyy hitaasti, mutta se kääntyy. Muutosta huomaa joka käyntikerralla ja monessa asiassa. Käytiin vetämässä lähtökahvit Viiskulman laidalla sijaitsevassa Start up –kahvilassa. Kahvi oli hyvää ja edullista, miljöö mukava ja palvelu kohteliasta ja mutkatonta. Lenin Prospektin liikennettä oli ihan lysti seurailla hetkinen. Mitä suositeltavin kohde tämäkin.

Kyllä kelpasi tempoa zasvidanja latet ennen maantielle päätymistä. Hyvä filis, lauluntekijän sanoin: Kenties kerran vielä.

Luultavasti, sillä jostain selittämättömästä syystä pidän kaupungista paljon…

Skoeoe