Tehtaan varjossa (Petsamo, vol 1.)

Tulin käyneeksi Petsamossa tosi pitkästä aikaa. Matkan syynä oli ystävyyskuntien Petsamo – Inari ja Sör-Varanger nuorisovaltuustojen tapaaminen, vastavierailu marraskuun 2016 Vasatokka viikonlopulle.

Petsamo on Inarin näkökulmasta tosi mielenkiintoista seutua. Petsamo liittyy olennaisesti Inarin historiaan. Tie Petsamoon, legendaarinen Jäämerentie, yhdessä Ivalojoen kanssa on tainnut aikanaan määrittää sen, mihin kuntakeskus Ivalo on sijoittunut. Petsamo kuului lyhyehkön ajan Suomelle. Aika Tarton rauhansopimuksesta Moskovan vastaavaan kesti 24 vuotta, ja vuonna 1944 Suomi joutui luopumaan alueesta. Sodan jälkeen Petsamosta muutti kolttasaamelaisia, suomalaisia sekä venäläissukuja Suomeen, jossa heitä asuttamistoimien jälkeen asettui runsaasti Inariin.  

Olen tehnyt aiemmin Petsamoon kaksi ikimuistoista yksityisluonteista reissua vuosina 1990 ja -91. Tuolloin petsamolaislähtöisille henkilöille järjestettiin tutustumismatkoja kotiseudulle, jonka he jättivät taakseen viimeistään jatkosodan päätyttyä. Ne olivat henkisesti kovia ja hyvin avartavia matkoja.

Olo oli joltisenkin ulkopuolinen. 45 vuoden poissaolon jälkeisiä tunnemyrskyjä ei pystynyt ymmärtämään kuin sellainen, joka itse oli joutunut lähtemään. Muistan kuinka kannettiin bussiin puoliväkisin eräs Trifonasta kotoisin ollut iäkäs nainen, joka kieltäytyi nousemasta linja-autoon ilman kotikylässä käyntiä. Petsamo on sotilasaluetta ja eihän sinne Trifonaan päässyt sillä matkalla kukaan. Vanhuksen matka pysähtyi kolmisen kilometriä ennen kohdetta.

Yksi Petsamon olemassaolon perustoista on juuri sen maailmankin mittakaavassa merkittävä sotilaspoliittinen asema. Silloin aikanaan Parkkinassa ja Kaakkurissa kulkiessamme näimme sen omin silmin: panssariajoneuvoja, kasarmeja, tunturiylängöllä hillittömän iso sotilaslentokenttä. Barentsin meri on geopoliittisesti tärkeä ja hyvin lähellä.

Me asuttiin nyt Nikkelissä, joka on Petsamon alueen toiseksi suurin kunta (12.150asukasta). Se suurin on läheinen Zapoljarnyen kaupunki (15.200 asukasta) ja muut kunnat ovat Petsamo sekä Korzunovo. Lähes 9000 neliökilometrin alueella asuu 37.000 asukasta.

Omat muistikuvat Nikkelistä olivat perin utuiset, me asuimme aiemmilla matkoilla Zapoljarnyessä nykyisessä Petsamo –hotellissa. Lähes kaikki nuoret tällä matkalla olivat ensi kertaa Venäjällä. ”Kulttuurishokki”, kuului lyhyt ensivaikutelma.

Petsamon kaupunkien olemassaolo perustuu pitkälti sille, että ne on rakennettu käytännössä mittavien malmivarantojen päälle. Jos Nikkel oli nuorille kulttuurishokki, niin kylläpä se oli sitä itsellenikin. En muistanut… Eivätkä muistikuvat palanneet, vaan syntyi uusia kuvia.

Tätä kaupunkia voi hyvin luonnehtia sanoin Tehtaan varjossa. Kola Mining Companyn sulattamo- kombinaatti hallitsee kaupungissa näkymiä lähes kaikkialla. Kaivannaisteollisuuden mittasuhteita kuvastaa se, että Petsamon alueen teollisesta toiminnasta 92 % liittyy kaivoksiin ja metallurgiaan. Meille kerrottiin, että sähköntuotannon osuus on 7 % ja maisemia silmäiltyäni en ihmettele yhtään, että rakentamiselle jää vaivainen prosentti.

Paljon on puhuttu Kuolan rikastamoiden saastevaikutuksista eikä ihme. Nikkelissä näin huhtikuun sulamisvesien ja aamuliukkaiden keskellä oppi tietämään sen mitä on musta jää. Hotellimme sijaitsi Nikkelin kombinaatin naapurissa, joten tehdasta tuli silmäiltyä paljon. Eihän tuo näyttänyt luottamusta herättävältä, välillä näytti siltä, että eriväristä savua tunki esiin enemmän kaikkialta muualta kuin kolmesta massiivisesta piipusta.

Jos meillä puhutaan sisäilmaongelmista, niin täällä ulkoilmaongelma on arkinen tosiasia. Asiantilaa on paranneltu vuosien varrella ja muistelen, että tilanteen on uutisoitu parantuneen takavuosista, mutta silti. Minusta tuntuu, että Nikkelin ja Zapoljarnyen välisellä tunturiylängöillä ei kasva mikään, koivut näyttivät pystyyn kuolleilta mustilta rangoilta.

Miehet kuolevat täällä nuorina, suomalaisella eläkepolitiikalla ei syntyisi näissä maisemissa ennenaikaisesti eläköityviä.  Kova ja kuluttava työ, runsas alkoholin käyttö ja huono ilmanlaatu pitävät luonnollisen eläkeleikkurin käynnissä.  

Mutta ei kuva ole pelkästään synkkä. Melko usein olen todennut, että Venäjällä parasta ovat ihmiset. Niin täälläkin. Sen totesivat myös nuoret ja tähän on syytä palata. Venäläiset ovat myös onneksi sitkeitä selviytyjiä.

Vaikka seutua katsellessa oli surumielinen olo ja tuntui siltä, että alue on Moskovan hylkäämä, venäläisen sisäisen ja hyödyt ulosmittaavan kolonialismin etäinen saareke, ei se ole eristyksessä. Ei alkuunkaan.

Suuri federaation laiva kääntyy hitaasti, mutta se kääntyy. Niinpä myös Petsamossa on tapahtunut ja tapahtuu paljon myönteistä.

Sen kertomiseen tarvitaan kuitenkin jatko-osa…

Skoeoe