Eero ja muita muuten lähteneitä

Nuorisotyö on yksi niitä ammatteja, joissa ihmisiä menee ja tulee. Se kuuluu niin sanotusti homman luonteeseen. Nuoret vaihtuvat tiuhaan ja itselläni on se tilanne, että menossa on jo 37. vuosikerta inarilaisia nuoria. Se on melkoinen lukema. Alkavat aikamääreet olemaan semmoisia, että ihan hirvittää.

Työvuodet täyttyvät hiljakseen. Tuli tässä hiljan mieleeni, että aika pitkään sitä on saanut työskennellä jo 1980 -luvulla tapaamieni nuorisotyöläisten kanssa. Tietysti porukoita on vaihtanut hommia ja eläköitynyt, mutta nuorten vaihtuvuuteen nähden muutokset ovat olleet yllättävän vähäisiä. Voihan se olla, että 1950- ja 60 -lukulaiset vuosikerrat ovat vielä varsin ammatti- ja paikkakuntauskollista väestönosaa.

Itselleni ja työlleni merkittäviä 2010 -luvulla vapaille jääneitä ovat olleet esimerkiksi Peräpohjolan Opiston pitkäaikainen nuorisotyön opettaja Jakke sekä erityisesti aluehallinnossa jo 1981 työnsä aloittanut Seija. Varsinkin jälkimmäisen kanssa tehtiin tosi pitkään yhteistyötä ja taisipa olla niin, että silloisen läänin nuorisosihteerin ensimmäinen virkamatka suuntautui Inariin. Pohjathan siinä saatiin pitkäkestoiselle yhteistyölle heti… 

Tuorein poistuja tältä keväältä on ystäväni Enontekiön Heikki, jonka kanssa on vaihdettu ajatuksia työstä ja elämästä jo lähes 30 vuotta. Sillä on ollut iso merkitys, joten luopumisen paikka työmielessä, joskin tuskinpa yhteydenpito itsessään loppuu.

Kun lappilaisittain tarkasteltuna taidan olla seuraavana jonossa ennen isompaa nuorisotyöläisten työelämästä poistumaa, niin päädyin jotenkin pohtimaan näitä asioita. Ehkä nämä taitoskohdat pistävät miettimään, palaamaan menneeseen ja katsomaan tulevaa. 

Pohdiskeluihin oli toinenkin iso syy. Parisen viikkoa sitten kantautui Kemistä suruviesti, joka pysäytti. Kaupungin pitkäaikainen nuoriso- ja sittemmin myös liikuntapäällikkö Eero oli menehtynyt.

Eero kuului lappilaisista nuorisotyöläisistä heihin, jotka opin tuntemaan miltei välittömästi, kun aloitin työt täällä. Ehkä siinä syy, että tieto hätkähdytti. Kemiin oli Inarista varsinkin 1980 -luvulla pitkä matka, ei ollut kännyköitä eikä sähköposteja, mutta työt heittelivät siten, että säännöllisesti kohtailtiin. Ja aina pärjättiin. Pureva ja viiltävän sarkastinen huumori yhdisti jollain merkillisellä tavalla ja opin arvostamaan kollegaa. Hän tiesi mistä puhui ja uskalsi tarvittaessa suhtautua kriittisesti nuorisotyön virtauksiin ja ilmiöihin sekä esittää hankalia kysymyksiä.  

Tiedän, että Eero oli ristiriitaisia tunteita herättänyt persoona. Hän luki paljon, oli sivistynyt ja älyllisesti viiltävän terävä. Esimiehen ja johtajan rooli ei ole useinkaan mitään auvoisaa paraatimarssia. Siinä joutuu väistämättä tekemään kovia päätöksiä ja sopeutumaan esimerkiksi talouden reunaehtoihin. Niissä päätöksissä ja ristipaineissa ei voi mitenkään miellyttää kaikkia. Linjan on pidettävä ja Eerolla oli omansa. Kemin nuorisotyötä kehiteltiin määrätietoisesti tilanteessa kuin tilanteessa.

Melkoisen pysäyttävää on se, että Eeron eläkevuodet jäivät lopulta melko vähiin.  Jonkin eeromaisen sarkastisen kommentin tuohon liittyen voisi heittää, mutta jääköön ne heitot heittämättä samalla tavoin, kun vastaanottamatta jäävät jatkossa hänen perinteiset joulu- ja juhannustekstarit. Ne viestit, jotka hän aina muisti lähettää Ivalon linja-autoasemalta, kun oli menossa Nuorgamiin sukuloimaan.

Levätköön iso persoona ja arvostettu nuorisotyöläinen rauhassa…

Skoeoe